Miten naisten asema sarjakuvantekijöinä on muuttunut Suomessa? Voiko feministinen huumori murtaa patriarkaatin? Tutkija Leena Romu keskittyy muun muassa sukupuoleen liittyviin kysymyksiin ja hän on erityisen kiinnostunut unohdetuista naissarjakuvantekijöistä.
Suomalaisen sarjakuvahistorian katsotaan usein alkavan Alexandra Frosterus-Såltinin kuvatarinasta Turmiolan Tommi, joka julkaistiin vuonna 1858. Frosterus-Såltinin kahdeksan piirrosta kuvasivat alkoholinkäytön sudenkuoppia ja moraalista problematiikkaa, jota raittiusliike halusi tuoda näkyväksi.
Leena Romu työskentelee Turun yliopistossa SLS:n rahoittamassa hankkeessa Moninaisuus suomalaisessa sarjakuvahistoriassa: vähemmistöt ja itserepresentaatio. Hän kertoo, että 1800-luvun puolivälissä Suomessa ei vielä ollut vakiintunutta sarjakuvakulttuuria. Sarjakuvan merkitys kasvoi vähitellen samaan aikaan kun lehdistön rooli yhteiskunnassa vahvistui.
– Uusia lehtiä perustettiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Kun kilpailu lukijoista kasvoi, lehdet alkoivat käyttää sarjakuvia keinona houkutella ja sitouttaa yleisöä, Romu sanoo.
Miehet dominoivat pilalehdistöä
Turun yliopiston tutkimushanke tarkastelee sarjakuvia sosiologisesta näkökulmasta. Se tarkoittaa, että Romua kiinnostavat valmiiden sarjakuvien lisäksi myös ne lainalaisuudet, edellytykset, mahdollisuudet ja rajoitukset, jotka liittyvät sarjakuvien tekemiseen.
Toisin sanoen hän tutkii, kenellä on ollut eri aikoina mahdollisuus tehdä sarjakuvia ja miten yhteiskunnan valtarakenteet ovat vaikuttaneet siihen, millaisia sarjakuvia on syntynyt. Mitä kauemmas ajassa mennään, sitä enemmän luokka määritti naisten mahdollisuuksia osallistua kulttuuriin ja taiteeseen.
– 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla vain harvat naiset nousivat esiin sarjakuvatekijöinä. Pilalehdistö oli hyvin miesvaltainen ala, ja yleensä vain nuori Tove Jansson sekä hänen äitinsä Signe Hammarsten-Jansson mainitaan.
Romun tutkimus on kuitenkin ollut antoisaa ja täynnä yllätyksiä, sillä hän on löytänyt useita unohdettuja naistekijöitä. Yksi heistä on Kyllikki Malisto, jonka teoksia julkaisiin pilalehdistössä jo 1910-luvulla. Romulle tällaiset löydöt ovat tärkeitä, koska ne auttavat kirjoittamaan historiaa uudella ja entistä aidommalla tavalla.
1970-luvun lopulla naisten vähäiseen näkyvyyteen sarjakuvakentällä alettiin kiinnittää huomiota, ja keskustelu naissarjakuvantekijöiden tarpeesta kiihtyi. Romu kertoo, miten yksittäiset naiset alkoivat julkaista omia sarjojaan 1980-luvun lopulla sekä suhtautuivat kriittisesti valtavirran sarjakuvakulttuurin kapeisiin ja stereotyyppisiin esitystapoihin.
Huumori työkaluna
Varsinainen läpimurto tapahtui 1990-luvun alussa, kun Johanna Rojola perusti sarjakuvalehden Naarassarjat (1992–1993). Lehden oli alun perin tarkoitus ilmestyä vain kerran, mutta avoin haku sai valtavan määrän naisia osallistumaan. Lopulta numeroita julkaistiin seitsemän.
Laaja palaute osoitti, että 1990-luvun alku oli oikea hetki kokonaan naisten luomalle sarjakuvalehdelle.
– Tämä avasi oven modernille omaelämäkerralliselle sarjakuvalle, jossa voi käsitellä henkilökohtaisia aiheita. Vähitellen ymmärrettiin, että sarjakuvia voi käyttää monin tavoin, ja että naiset voivat kertoa sarjakuvien kautta nimenomaan naisten kokemuksista.
Romu kuvaa tätä aikaa murroskohdaksi, jossa koko sarjakuvakentän dynamiikka muuttui. Termi ”naissarjakuvantekijä” voi nykyään tuntua vanhentuneelta, mutta 1990-luvulla sillä oli voimaannuttava vaikutus ja se auttoi luomaan tasa-arvoisempaa sarjakuvakulttuuria.
Nykyään naiset eivät enää ole vähemmistössä sarjakuvakentällä, mutta Romu muistuttaa, että ”vähemmistö” ei tarkoita pelkkää lukumäärää, vaan myös edustusta, asemaa ja mahdollisuuksia.
Huumorista tuli yksi Naarassarjat-lehden keskeisimmistä feministisen kritiikin välineistä. Romu korostaa, että huumori ei automaattisesti mullista mitään, mutta feministinen huumori on tärkeä kriittinen keino.
– Huumorin avulla voidaan käsitellä vaikeita sekä yhteiskunnallisia että henkilökohtaisempia aiheita. Erityisesti musta huumori pyrkii kyseenalaistamaan opittuja käsityksiä siitä mikä on ”normaalia” ja tekemään niistä absurdeja.
Feministisen huumorin ei siis aina tarvitse olla pedagogista eli sen ei aina tarvitse johdatella lukijaa opettavaisella äänensävyllä. Mutta se voi olla sitäkin, kuten esimerkiksi Liv Strömqvistin ja Riina Tanskasen arvostetuissa nykysarjakuvissa. He yhdistävät poliittista satiiria, feminismiä, kansanvalistusta ja huumoria melkein esseemäiseen kerrontaan, mikä tekee viesteistä helposti lähestyttäviä.
Lisää moninaisuutta kaivataan yhä
Puhuessaan nykyisestä moninaisuudesta sarjakuvakentällä nostaa Romu esiin sateenkaarisarjakuvat.
– Sateenkaarivähemmistöt ovat tänä päivänä erittäin näkyviä. Sarjakuvafestivaaleilla he ovat edustettuina todella hyvin.
Etnisessä edustuksessa Romu ei valitettavasti näe yhtä paljon monimuotoisuutta. Hän nostaa kuitenkin esiin pieniä myönteisiä esimerkkejä, kuten Plenty-kollektiivin, joka kokoaa yhteen BIPoC-sarjakuvataiteilijoita (black, indigenous and people of color). He tuovat esiin vähemmistöidentiteettiään sarjakuvien kautta.
Turun yliopiston tutkimushankkeessa on äskettäin käynnistynyt viimeinen vuosi ja tutkimusryhmä tähtää nyt suomalaisen sarjakuvahistoriaa käsittelevän kirjan kirjoittamiseen. Sen jälkeen Romu haaveilee jatkavansa sarjakuvatutkimusta ja erityisesti syventymisestä yhden naispiirtäjän elämään ja tuotantoon.
Teksti: Tara Nyberg